Suomi on siunattu puolueilla. Ne ovat  Ikean tuotteita: kivanvärikkäitä, mutta kovin lyhytikäisiä ja epäkäytännöllisiä. Hyllyvalikoimassa on yksi hyvä puoli. On enemmän mitä vihata.

Mistähän aloittaisin ton paasaamisen. Ton-puolueesta. Suomalaisuuden kannatinkivi: ristiriidatTon, harmiTon, tahaTon, aatteeTon, munaTon Keskusta. Ex-puoluesihteeri Jarmo ” Peruna” Korhonen (puhuessaan vaalirahakohusta) kiteytti viheliään napakasti Keskustan koko politiikan yhteen lauseeseen: ”me ei olla tehty mitään”.  

Kokoomuksessa sentään ollaan rehellisesti rikkaiden nilkkien asialla, vaikka nyt vähän joskus vaalikampanjoissa menee työläiset ja pörssimeklarit sekaisin. SDP:ssä ymmärretään näiden porvareiden olevan itse saatana: siksi he itse pyrkivät aina lähemmäksi kapitalistikokon lämpöön. Siellä SDP yrittää äristä pahasta rahasta, mutta ääntä ei lähde –volyyminkäytön osasi yksin Paavo Lipponen.

 Pakko puhua myös ruotsia. Eikun siis pakko puhua myös pakkoruotsipuolueesta, jonka pakkohallituspaikka on pakollinen, sillä muuten pakoiltaisiin pakkoruotsia. Onneksi kuitenkaan kirkossa ei ole pakko käydä ja siksi siellä käydäänkin vain eroamassa aina kun siltä homottaa. Ristipuolue kävelee ristiuskonnon kanssa kädet ristissä metsään.

Jos kävelee aina vain päin punaista, jää auton alle. Tällä kertaa toveri Arhinmäen eteen osuu perussuomalainen citymaasturi. Siinäkään ei sitten auta ainainen ininä punaisen epäkäytännöllisestä kauneudesta, sillä ei persu osaa väistää: hän on mustavalkosokea.

Unohtuiko joku? Niin olihan joskus se vihreää liputtava, nuoria inspiroinut tekijä. Mutta siitä puolueen meni jo parasta ennen -päiväys. Ymmärrettävää kyllä, tuote oli luomua ja on nyt homehtunut kiinni muihin puolueisiin.

Suomesta löytyy ainoastaa yksi kelpo puolue:  Piraattipuolue. Se on Suomen ainoa rehellinen puolue. He nimittäin paljastavat jo nimessään olevansa rikollisia.